Varhainen vuorovaikutus 

Sinä olet ihme

Jokainen lapsi on Jumalan luomistyön ihme: juuri tämä lapsi on syntynyt omaksi valmiiksi persoonakseen. Lapsi kehittyy synnynnäisten ominaisuuksiensa ja ympäristön vuorovaikutuksen mukaan. Lapsen minäkuva kehittyy paljolti vanhemmilta saadusta palautteesta. Varhaiset kokemukset muovaavat myös lapsen jumalakuvaa, jonka syntymiseen vaikuttavat kaikki aistit.

Tuore vanhemmuus herättelee pohtimaan omaa lapsuutta; miten minua hoidettiin, koskettiin, syliteltiin ja katseltiin? Tuotinko vanhemmilleni iloa olemassaolollani? Olinko vaatimusten tai toiveiden kohde? Vanhemman on hyvä pohtia, mitä haluaa siirtää omista lapsuuden kokemuksistaan omalle lapselleen ja mitä ei.

Lapsen kannalta paras on tavallinen, virheitä tekevä vanhempi, joka rakastaa ja yrittää parhaansa sekä antaa epätäydellisyytensä anteeksi sekä omille vanhemmilleen että itselleen.

Kohti perusluottamusta

Yksi tärkeimmistä ihmiselämään vaikuttavista tekijöistä on perusluottamuksen syntyminen. Perusluottamus alkaa kehittyä jo vastasyntyneen oppiessa luottamaan vanhemmalta saamansa hoivaan. Varhainen vuorovaikutus, joka edesauttaa perusluottamuksen syntyä, on yhdessä olemista fyysisesti, läsnä olemista emotionaalisesti ja vauvan tarpeisiin vastaamista sekä ihailua ja tunteiden sanottamista. Lapsen on tärkeä tuntea: ”Olen arvokas, olen rakastettu ja tuotan iloa vanhemmilleni.”

Vanhemman katseen kautta lapsi hahmottaa ja arvottaa itsensä sekä oppii tunnistamaan tunteitaan. Vanhempi säätelee lapsen tunteita, ja pienen rauhoittaminen ja tyynnyttely on tärkeää. Vanhemman katseesta lapsi oppii tunnistamaan omia tunnetilojaan. Aikuinen heijastelee katseen kautta sitä tunnetta, mitä kokee lapsensa tuntevan juuri sillä hetkellä. Tämä lisää vauvan ”itseymmärrystä” ja käsitystä itsestään.

Yhdessä koettu ilo ja rakkaus säilyvät peruskokemuksena läpi elämän. Elämään liittyy myös vastoinkäymisiä kuten univaikeuksia, vatsanväänteitä, hampaiden puhkeamista tai tilanteita, jolloin vanhempi ei löydä itkulle selitystä. Näitä kohdattaessa on tärkeää välittää lapselle sanoin ja teoin: ”Tiedän, että sinulla on kurja olo, mutta olen kanssasi hyvissä ja pahoissa hetkissä ja yritän helpottaa oloasi.” Tämä luo pohjaa empatiakyvyn kehitykselle.

Kosketuksen merkitys lapselle on suuri. Iho on suurin aistielin. Kosketus luo yhteyttä ja tuo kokemuksen toisen kanssa olemisesta. Se vahvistaa kiinnittymistä ja kiintymistä. Vanhemman kosketuksen voima ja rytmi vaikuttavat lapsen vireystilaan. Kosketuksella voi tyynnyttää tai houkutella vuorovaikutukselliseen leikkiin.

Vanhemman on tärkeä oppia tuntemaan oman lapsen kosketusherkkyys. Tämä tapahtuu yleensä luonnostaan. Myös synnynnäisesti kosketusherkkää lasta on tärkeää oppia koskettamaan oikein. Tämä vaatii vanhemmalta tietoista harjoittelua ja uskallusta.

Kosketuksen kautta vanhempi välittää lapselle myös tunteen Jumalan rakkaudesta. Usko ilmenee myös kehollisena kokemuksena: siunaaminen (käsi lapsen päällä) ja iltarukous (käsien ristiminen). Ristinmerkin tekemiseen voi liittyä koko kehon siveleminen, joka päättyy siunaukseen: Jumala siunaa sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Tähän sisältyvät ajatukset, tunteet ja kätten työt.

Toistuvia, myönteisiä kokemuksia

Leikkiminen vauvan kanssa

Leikissä on kaiken hyvän lähteet (Friedrich Fröbel). Leikissä toteutuu vastavuoroisuuden periaate: katse, kosketus, äänen sävyt, liike, syli. Olet olemassa, olet tärkeä ja rakastan sinua, olen kanssasi tässä nyt. Leikin kuvitteellisuus, lorut ja laulut luovat pohjan abstraktille ajattelulle ja myös uskon yhdelle ulottuvuudelle.

Aivot ja mieli

Ensimmäiset elinvuodet ovat aivojen kiihkeintä kasvuaikaa. Aivot rakentuvat ennen kaikkea varhaisten ihmissuhdekokemusten kautta. Vuorovaikutuskokemukset synnyttävät jatkuvasti uusia soluyhteyksiä ja lapsen aivoihin rakentuu kokemusten kautta miljardeja synapseja. Eletty elämä muokkaa aivojen toiminnallista rakennetta ja hyvät hoivakokemukset vahvistavat positiivisia ajatusrakenteita.